Viime yö meni pyöriessä ja hyöriessä kun päässä oli taas miljoona asiaa. Erityisesti mua alkoi niin paljon harmittaa toi agility-juttu mistä eilen jo mainitsinkin että teki mieli hakata päätä seinään omasta tyhmyydestä. Nyt kun miettii taaksepäin niin asiathan on ihan selviä. Tino oli vasta 10kk kun aloitettiin agilityn alkeiskurssi Johannalla. Luonnollisesti aloitettiin helpoilla yksittäisesteillä ja jätkällä oli niin kova draivi päällä että sitä piti ihan jarrutella. No sen kurssin aikana osallistuttiin Tsau:n yhteistyötestiin jossa valitaan alkeiskurssille pääsevät. Päässäni taisi olla ajatus että se olisi jotenkin hienompaa ja parempaa päästä arvostettuun seuraan treenaamaan kuin mennä maksulliselle kurssille mihin voi mennä kuka vaan. Ja kun usean kymmenen koirakon joukosta pääsimme yhteistyötestistä ryhmään niin sehän oli olevinaan tosi hienoa... Ja kun vielä Tsau tekikin kaksi ryhmää niin meillä kun oli jo hiukan kokemusta niin päästiin edistyneempien ryhmään. Alun pari kertaa sujuikin loistavasti kun tehtiin suht helppoja juttuja, mutta vaikeutukset tulivat selvästi meille liian pian ja kun kyseessä on sekä kokematon ohjaaja että kokematon koira niin ei siitä hyvää seurannut. Samaan aikaan vuoden iän korvilla Tinolla iski pahin murrosiän vaihe, se oli mm. todella epävarma räyhäri toisille koirille. Tälläisessa vaiheessa kun epävarmalta nuorelta koiralta vaaditaan jotain mitä se ei hallitse ja vielä kun Tinon palvoma mamma huokuu liikayrittämistä ja pettymystä niin vähemmästäkin sitä paineistuu. Eikä se ilmojen kylmeneminenkään ainakaan asiaa auttanut, mutta tekosyy se lähinnä minulle taisi olla kun en muuta halunnut uskoa. Mutta lihasjäykkyyttä kroppaan kylmyys- / jännitystärinästä varmaan kuitenkin aiheutui. Tähän samaan jumituksen alkamisen aikaanhan oli myös voittaja-näyttely, missä Tino oli todella haluton eikä ollenkaan oma itsensä niin epävarmuutta ja minun kovaan jännitykseen reagoimistahan sekin oli. Tosin kyllä ymmärsin epävarmuuden jo silloin kun joulukuussa blogiinkin siitä kirjoitin, mutta en kuitenkaan ilmeisesti kyennyt muuttamaan omaa toimintaani riittävästi varsinkaan agilityn suhteen. Vittu että vituttaa, toivottavasti koira ei lopullisesti ole pilalla harrastusten suhteen, kotioloissahan se kuitenkin on energinen, ihana pomppukone.

Tarkemmin kun miettii niin taidan olla loppujenlopuksi aika kilpailuhenkinen ihminen. Nuorempana tuli usean vuoden ajan kilpailtua esteratsastuksessa ja alusta asti muistelen tehneeni sitä hommaa hyvin tosissani. 10-vuotiaana kakarana shettiksillä aloitin ja aina mentiin voittamaan. Myöhemmin Ypäjällä "paremmat ihmiset" nauroi meidän pörröisille talviturkkisille hevosille ja tottakai niille piti näyttää ja voittaa ne (ja hyvin usein niin kävikin)! Kerran mursin käteni maastoesteitä hypätessä ja ensimmäinen kysymys lääkärille oli tietysti koska saan ratsastaa. Ja kun yksilösuorituksista oli kyse niin jopa tallikavereiden kesken (osittain varmaan tiedostamatta) kilpailtiin kenellä on merkittynä useimpia sijoituksia tallin seinälle. Aina sitä ymmärtää uutta itsestäänkin, toivottavasti osais kuitenkin jo ottaa opikseenkin ja relata... Kiitos, helpotti.